Henkilöillä joilla on Ryhmä C:n mukainen persoonallisuushäiriö ovat sosiaalisesti estyneitä, tuntevat itsensä tavallisesti riittämättömiksi sekä ovat liian herkkiä arvostelulle.
Välttelevä persoonallisuushäiriö otettiin käyttöön ensimmäisen kerran psykiatrian luokituksessa DSM-III. Tätä ennen kyseiset potilaat sisällytettiin skitsoidisiin tai riippuvaisiin potilaisiin. Voimakkaasta herkkyydestä hylkäämiselle johtuva välttelevän käyttäytymisen korostuminen johti tämän erottamiseen omaksi uudeksi persoonallisuuden tyypikseen. Aiemmin näitä potilaita kuvattiin 'hyperesteettisiksi sulkeutuneiksi henkilöiksi', foobisiksi persoonallisuuksiksi, tai aktiivis-irrallisiksi persoonallisuuksiksi.
Välttelevän persoonallisuuden luonteenomainen käyttäytyminen on aktiivista eristäytymistä sosiaalisista ympäristöstä. Toisin kuin skitsoidiset, joille on luonteenomaista passiivinen sosiaalinen eristäytyminen, välttelevät ovat taipuvaisia kääntymään sisäänpäin suojellakseen itseään koska he ovat äärimmäisen herkkiä hylkäämisille. He haluaisivat ihmissuhteita mutta he välttävät paheksuvasti kaikkia muutoksia. Joten vain sellaiset suhteet jotka todennäköisesti tulevat johtamaan täydellisen kritiikittömään hyväksymiseen luodaan. Äärimmäinen herkkyys kritiikille perustuu voimakkaaseen huonommuuden tunteeseen, huonoon käsitykseen itsestä sekä huonoon itseluottamukseen. Tämä häiriö on nimellä F60.6 Estynyt persoonallisuus ICD-10:ssä, vaikka ahdistuneisuutta pidetäänkin sen mielialaan vaikuttavana perusominaisuutena. DSM-IV:n kriteerit välttelevälle persoonallisuushäiriölle ovat Taulukossa 1.
Taulukko 1. DSM-IV:n diagnostiset kriteerit välttelevälle persoonallisuushäiriölle
Pysyvä käyttäytymismalli sosiaalista estyneisyyttä, riittämättömyyden tunteita, sekä yliherkkyys negatiiviselle arvostelulle, alkaen varhaisaikuisuudessa ja ilmenee useissa eri asiayhteyksissä, joiden lisäksi neljä tai useampaa seuraavaa: (1) Välttää sellaisia ammatteja jotka sisältävät merkittävästi ihmissuhteita, koska pelkää arvostelua,
paheksuntaa, tai hylkäämistä |
Välttelevän persoonallisuushäiriön esiintyvyys on suunnilleen 1% tavallisessa väestössä, mutta melkein 10% potilaissa. Sukupuoltenvälistä eroa ei ole havaittu.
Jonkinlainen periytyminen on mahdollista, ehkä osittain oppimalla ja samastumalla, mutta geneettistä periytymistä saattaa myös tapahtua. Samoilla biologisilla mekanismeilla jotka liittyvät ahdistuneisuushäiriöihin ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon saattaa olla oma roolinsa tämän persoonallisuushäiriön kehittymisessä. On ehdotettu että yliherkkyys aivojen alueilla jotka liittyvät ero-ahdistus vasteeseen sekä serotoniinin yliaktiivisuuteen limbisessä neuronijärjestelmässä voivat olla välttelevien persoonallisuuden piirteiden takana.
Limbinen järjestelmä sijaitsee isojen aivojen keski- ja etuosissa, jossa se ympäröi aivorunkoa isojen aivojen reunaosissa ja muodostaa välittävän rakenteen aivorungon ja aivokuoren osien välille. Siihen kuuluvat mm. kortikaalisen osan sisempi ja ulompi kehä, hippokampus ja amygdala-tumake. Hippokampuksen aivokuori on kolmikerroksinen. Limbisellä järjestelmällä on olennainen merkitys tunne-elämän säätelyssä.
Psykososiaaliliset tekijät vaikuttavat välillisesti siihen missä laajuudessa biologinen alttius ilmenee. Lapsilla joita vanhemmat ovat vähätelleet, arvostelleet ja hyljeksineet on alentunut itsetunto, joka johtaa sosiaaliseen välttämiskäyttäytymiseen. Nämä ongelmat vahvistuvat edelleen ja jäävät pysyviksi sekä voivat yleistyä oletuksiksi tulla kaikkien hylkäämksi.
Vältteleville henkilöille on ominaista äärimmäinen ujous. He vaikuttavat toisista etäisiltä, eivätkä esitä toivomuksia, vaatimuksia tai mielipiteitä. kuitenkin tällainen käyttäytyminen on vastakohtaista heidän äärimmäiselle sisäiselle tarpeelleen saada osakseen lämpöä ja läheisyyttä. Tällainen vastakohtaisuus on selitettävissä liioitellulla herkkyydellä tulla toisten hylkäämäksi. Henkilöt joilla on tämä persoonallisuushäiriö ovat helposti loukkaantuvia ja kokevat toisten kannanotot itsestään nöyryyttäviksi, koska ymmärtävät ne väärin halventaviksi ja paheksuviksi. Heillä on taipumus olla ujoja, hiljaisia ja pidättyväisiä. He eivät mieluummin sano mitään kuin ottavat riskin olla väärässä, ja reagoivat voimakkaasti kaikkiin mahdollisiin merkkeihin pilkanteosta tai arvostelusta. He vaikuttavat yleensä puhuessaan ahdistuneilta, epävarmoilta ja turvattomilta, käyttävät usein epäonnistumaan tuomittua ilmaisua, ja yrittävät miellyttää muita. Heidän jännittynyt ja pelokas käyttäytymisensä voi houkutella toisia pilkkaamaan joka vahvistaa heidän turvattomuuden tunnettaan. He ovat huolissaan reagoimisestaan tarkkailuun punastumalla tai itkemällä, mikä on lisäsyy välttelevyyteen ihmissuhteissa. Nämä potilaat valitsevat usein ammatin missä ei tarvita sosiaalista vuorovaikutusta ja välttävät voimakkaasti puhumista julkisesti. Vältteleviltä henkilöiltä puuttuvat läheiset suhteet ystäviin tai seksikumppaneihin elleivät he voi odottaa saavansa kritiikitöntä hyväksymistä.
Potilaat joilla on välttelevä persoonallisuushäiriö kokevat itsensä kömpelöiksi ja riittämättömiksi sekä olettavat olevansa vastenmielisiä. Heillä on taipumus nähdä muut negatiivisesti ja potentiaalisesti haitallisina. He ovat tarkkaamattomia ja toistuvasti tunkeutuvista ajatuksistaan hämmentyneitä, mutta he ovat erittäin tarkkoja torjumisen merkeille. Näillä henkilöillä on taipumus tehdä negatiivisia arviointeja tilanteista sekä liioitella riskiä. Heillä on alhainen sietokyky voimakkaiden tunnetilojen aikaansaamalle huonolle ololle tai huonovointisuudelle mitä he välttävät pakenemalla. Pakeneminen todellisuudesta mielikuvitusmaailmaan on heidän tavallinen tapansa tyydyttää tarpeitaan ja lievittää turhautumistaan.
Haastateltaessa he voivat olla melko avoimia jos tuntevat itsensä hyväksytyiksi. Tämä tapahtuu jos on luotu hyvä suhde, mikä on usein helpompaa kliinisissä kuin sosiaalisissa olosuhteissa. Kuitenkin sosiaalinen rajoittuneisuus vastaanoton ulkopuolella voi olla voimakasta. Välttelevät potilaat yleensä tuntevat häpeää monista asioista elämässään ja ovat kohtuuttoman itsekriittisiä, vaikka useimmat heidän ilmaisemistaan huolista näyttävät olevan turhia.
Välttelevä persoonallisuushäiriö saattaa olla seurausta lapsuuden viraiden ihmisten pelosta, ujoudesta sekä kouluaikaisesta eristyneisyydestä. Kuitenkin suurin osa ujoudesta häviää vähitellen aikuisiässä. Kun siitä kehittyy välttelevä persoonallisuushäiriö, ujous voi paheta aikuisiässä kun sosiaaliset ja ihmissuhteet tulevat monimutkaisemmiksi ja vaativimmiksi. Häiriöllä on taipumus hellittää tai tulla vanhemmilla ihmisillä vähemmän silmiin pistäväksi.
Välttelevä persoonallisuushäiriö on usein liittynyt masennusjaksoihin, dystymiaan (=F34.1 Pitkäaikainen masennus), ja ahdistuneisuushäiriöihin, etenkin F40.1 Sosiaalisten tilanteiden pelkoon.
On usein vaikeaa erottaa välttelevää persoonallisuushäiriötä yleistyneen tyypin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Huonovointisuus ja tuskaisuus pelkotilanteessa on sosiaalisten tilanteiden pelossa paljon voimakkaampaa, ja on saattanut todennäköisemmin alkaa keski-ikäisenä kuin varhaisaikuisuudessa. Ei ole selvää ovatko nämä häiriöt saman tilan eri ilmenemismuotoja vai erillisiä häiriöitä.
Yliherkkyys torjutuksi tulemiselle ja kritiikille, huono itseluottamus ja riittämättömyyden tunteet ovat myös riippuvaisen persoonallisuushäiriön ominaisuuksia. Kun välttelevä potilas välttää kontaktia, niin riippuvainen potilas taas keskittyy tulemaan hoivatuksi. Kuitenkin häiriöt esiintyvät usein yhtäaikaisesti ja ne täytyy myös diagnosoida yhdessä.
Skitsoidiselle ja skitsotypaaliselle persoonallisuushäiriölle on myös tyypillistä sosiaalinen eristäytyminen. Kuitenkin välttelevät henkilöt haluaisivat ihmissuhteta ja kärsivät eristyneisyydestään, kun taas skitsoidiset ja skitsotypaaliset hyväksyvät sen.
Henkilöt joilla on paranoidinen persoonallisuushäiriö puuttuu luottamus toisiin. Kuitenkin välttelevät eivät luota toisiin koska pelkäävät että heidät huomattaisiin riittämättömiksi, kun taas paranoidit pelkäävät pahoja aikomuksia.
Ahdistus ja yliherkkyys torjutuksi tulemiselle voi parantua anksiolyyttisellä lääkityksellä, beetasalpaajilla, monoamiinioksidaasi-inhibiittoreilla, ja masennuslääkkeillä. Lääkehoito tulisi yhdistää psykologiseen hoitoon joka perustuu itsevarmuuden ja itseluottamuksen vahvistamiseen sekä kognitiivisten vääristymien korjaamiseen jotka koskevat itseä ja muita. Tietoiset ja tiedostamattomat tarpeet luottamukseen tulisi osoittaa.
Paluu hakemistoonPäivitetty 07.02.2007