Henkilöillä joilla on Ryhmä B:n mukainen persoonallisuushäiriö toimivat hetken mielijohteesta ja heidän ihmissuhteensa, käsityksensä itsestään ja tunteistaan ovat epävakaita.
DSM-IV:n määrittelemä rajatila persoonallisuushäiriö vastaa ICD-10:n määrittelemää epävakaata persoonallisuutta.
Rajatilapersoonallisuushäiriöstä on esitetty monia määritelmiä ja merkityksiä. Tämä kaikkein kiistellyin
persoonallisuushäiriö on parhaiten ymmärretty epäyhtenäisenä oireyhtymänä joka ilmenee omasta sisäisestä itsestä
peräisin olevana tunteiden epävakautena ja hetken mielijohteesta tapahtuvana toimintana (käyttäytymisen
kontrolloimattomuus) ja taipumuksena tajunnan sisällön ja havaintojen vääristymiseen jonka yhteydessä ihmissuhteet
ovat pysyvästi epävakaita.
Saman määritelmän voi sanoa paljon tieteellisemminkin kuten että rajatilapersoonallisuushäiriö on heterogeeninen
syndrooma joka ilmenee egosyntoonisten affektien instabiilisuutena ja impulsiivisuutena (käyttäytymisen
kontrolloimattomuus) ja taipumuksena kognitiivis-havainnollisiin häiriöihin jonka yhteydessä ihmissuhteet ovat
kroonisesti epävakaita.
Varhaiset psykoanalyytikot eivät selvästi käsitelleet rajatilapersoonallisuushäiriötä, vaikka huolellinen yleisluonteinen kirjallisuuden tutkiminen näyttää että jotkin Freudin klassisista potilaista (esim. susimies) tultaisiin diagnostisoimaan tyypilliseksi rajatilatapaukseksi. Stern oli ensimmäinen joka käytti termiä 'rajatila' vuonna 1938, sijoittamalla rajatilapotilaat neuroosien ja psykoosien väliin. Käsitteet ‘ambulatory schizophrenia', ‘as-if' persoonallisuus, ‘pseudoneuroottinen skitsofrenia', ‘rajatilaiset tilat', ja ‘psykoottinen luonne' tasoittivat tietä tuonaikaiselle käsitteelle rajatilan psykopatologiasta. Vuonna 1947, Schmideberg ensimmäisenä kuvasi rajatilan luonteen häiriönä joka oli 'vakaa epävakaudessaan'.
Grinker et al. aloitti fenomenologisen eli ilmiöiden elämyksellisyyteen perustuvan tutkimuksen ja ehdotti rajatilaoireyhtymää, johon Gunderson ja Kolb kuvasivat tämän häiriön erityiset ominaisuudet. Spitzer et al. esittelivät diagnostiset kriteerit, nimeten tilan 'epävakaaksi persoonallisuudeksi'. Heidän kuvauksensa johtivat kahtia jakaantumiseen, skitsotypaaliseen ja rajatilaan, sekä näiden viralliseen hyväksymiseen DSM-III:een.
Nykyaikaiset kirjoitukset voidaan jakaa neljään ryhmään: rajatilapersoonallisuuden rakenne, rajatilapersoonallisuus häiriönä, DSM-III (IV):n käsitteet, ja rajatila vakavana persoonallisuuden toimimattomuutena.
Otto Kernberg on yksi merkittävimmistä tekijöistä tällä saralla ja hänen teoriansa on kaikkein johdonmukaisin. Hän esitti termin 'rajatilapersoonallisuuden rakenne', keskeisen käsitteen joka sulkee sisäänsä kaikki vakavat persoonallisuushäiriöt. Rajatilapersoonallisuuden rakenne on vakaa pysyvä tila joka perustuu kolmeen kriteeriin: hajanaiseen identiteettiin, alkukantaisiin puolustusmekanismeihin jotka keskittyvät hyvä-paha- tai musta-valkoinen asenteihin ilman välimuotoja sekä todellisuudentestauksen käyttämättömyyteen. Dahlin käsite rajatilaoireyhtymän sisimmästä on yhtäpitävä Kernbergin teorian kanssa.
Gunderson keskitti huomion 'rajatilapersoonallisuushäiriöön' erillisenä itsenäisenä kokonaisuutena jonka voisi kuvata yhtä hyvin niin mielenterveyden häiriöksi kuin persoonallisuushäiriöksikin. Gundersonin kuvailemalla ilmiöiden elämyksellisyyteen perustuvalla nimityksellä oli huomattava vaikutus nykyaikaisiin luokituksiin (DSM-III ja DSM-IV).
DSM-III (DSM-IV) määritelmä rajatilapersoonallisuushäiriöstä tunnistaa kapeamman ryhmän potilaita kuin ne jotka ovat kuvailtuina Kernbergin rajatilapersoonallisuuden rakenteellisessa järjestelmässä, ja on samalla linjalla Gundersonin teorialla sen paikasta. Siitä huolimatta rajatilapersoonallisuushäiriön on havaittu liittyvän yhteen niin monen muun akseli I ja II diagnoosin kanssa, että sen oikeellisuutta riippumattomana riippumattomana diagnostisena luokkana on vieläkin heikko verrattuna muihin persoonallisuushäiriöihin, lieventyneisiin psykooseihin, ja joihinkin mielialahäiriöihin. On toivottu että hieman parannellut DSM-IV:n kriteerit (Taulukossa 1.) tulisivat vähentämään ongelmia joita on kohdattu DSM-III:ssa.
Berelowitz ja Tarnopolsky ehdottivat että rajatilapersoonallisuushäiriötä tulisi pitää 'ennemminkin vakavana persoonallisuuden toimimattomuutena kuin erillisenä diagnostisesti itsenäisenä kokonaisuutena'. Rajatilan ominaisuuksien epäyhtenäisyys ja suuret erot sen vakavuudessa joita on löytynyt näin diagnosoiduilta potilailta vähentävät luokkadiagnoosin arvoa. Häiriö ymmärretään paremminkin olemassaolevaksi tilaksi tai toiminnallisuuden tasoksi kuin pysyväksi persoonallisuushäiriön tyypiksi.
Taulukko 1 DSM-IV rajatilapersoonallisuushäiriön diagnostiset kriteerit:
|
Pysyvä käyttäytymismalli epävakaudesta ihmissuhteissa, käsityksessä itsestään, ja mielialoistaan ja merkittävä impulsiivisuus alkaen varhaisaikuisuudessa ja ilmenee useissa eri asiayhteyksissä, joiden lisäksi vähintään viisi tai useampaa seuraavaa: (1) hätääntyneet ponnistelut välttää todellinen tai kuviteltu hylkääminen. |
Akiskal määritteli rajatilan heikentyneeksi tai alikliiniseksi muunnokseksi mielialahäiriöistä, kuuluen 'häiriöiden kirjoon' samalla etiologialla (= taudin syyt, syyoppi) kuin varsinaiset mielialahäiriöt. Tämä mielenkiintoinen olettamus on yhä kiistanalainen, mutta on varmaa että masennus suurentelee ja vääristää persoonallisuuden piirteitä.
Rajatilapersoonallisuushäiriö on lisätty ICD-10:een 'Tunne-elämältään epävakaan persoonallisuuden' aliluokkana, ilmiöiden elämyksellisyyteen perustuvan tutkimuksen termi joka muistuttaa Spizerin kuvausta hyväksyttiin DSM-III:een. Kuitenkin kahden aliluokan kuvaukset (impulsiivinen häiriötyyppi ja rajatilatyyppi) kaappaavat rajatilapersoonallisuushäiriön kaksi ratkaisevaa ulottuvuutta nimittäin impulsiivisuuden ja tunne-elämän epävakauden, joten tällaista jakoa alatyyppeihin ei voida pitää oikeutettuna. Se on ainoa persoonallisuushäiriö ICD-10:ssä josta puuttuvat diagnostiset kriteerit (vain tutkimuskriteerit ovat olemassa), heijastuen huippuunsa kehitettyyn Eurooppalaiseen psykiatriaan, jolla ei ole ollut paljoa kanssakäymistä tämän häiriön parissa kuin vasta äskettäin.
Rajatilapersoonallisuushäiriö on tavallinen sekä laitospotilailla että avopotilailla, ja mahdollisesti myös tavallisen väestön parissa. On arvioitu että 11%:lla kaikista psykiatrisista avopotilaista sekä 19%:lla kaikista laitospotilaista on tämä diagnoosi. Yhteisössä, missä on käytetty vähemmän järjestelmällistä tutkimustapaa, arviot vaihtelevat 1.1%:in ja 4.6%:in välillä riippuen tutkimusmenetelmästä. Se on merkittävästi yleisempi naisilla, leskillä ja naimattomilla. Suurin esiintyvyys on havaittu olevan 19 - 34 vuotiailla.
Rajatilapersoonallisuushäiriön alkusyy on monitekijäinen. Pitäisi ottaa huomioon monien eri altistavien epämääräisten tekijöiden lopullinen yhteisvaikutus, kuten neurobiologiset, varhaiskehitykselliset, ja sosiaaliset tekijät.
Tutkimukset biologisista mekanismeista jotka aiheuttavat rajatilapersoonallisuushäiriön, vaikka ovatkin lupaavia, ovat vielä lapsenkengissä. Useimmat teoriat olettavat että synnynnäisen biologisen haavoittuvuuden ja stressin (ahdistuneisuus, mielialojenen säätely) yhteisvaikutus sekä vanhempien mitätöivä kasvatus saattavat aiheuttaa tulevaisuudessa rajatilan psykopatologian.
Perhetutkimukset rajatilapersoonallisuushäiriöstä tukevat sen perinteistä psykobiologista roolia. On olemassa lisätodisteita siitä, että rajatilapotilaiden vanhemmilla on esiintyy paljon mielialahäiriöitä sekä rajatilatyyppistä käyttäytymistä, alkoholismia, antisosiaalista persoonallisuushäiriötä, sekä Ryhmä B:n persoonallisuushäiriöitä.
Useat tutkijat ovat tehneet tutkimuksia tarkasti diagnosoiduilla rajatilapersoonallisuushäiriöpotilailla keskittyen biologisiin muuttujiin (epänormaali deksametasoni-kokeen tulos, lyhentynyt nopeiden silmänliikkeiden latenssiaika, pidentynyt tyreotropiinin vapauttajahormonikokeen vasteaika sekä epänormaali herkkyys amfetamiinille). Vaikka koetulokset olisivatkin positiivisia, nämät biologiset merkit ovat epätäsmällisiä rajatilapersoonallisuushäiriölle, eivätkä välttämättä osoita sellaista biologista tekijää joka aiheuttaisi rajatilapersoonallisuushäiriön.
Merkit impulsiivisuudesta ovat paljon tarkempia. Coccaro et al. löysivät alentuneen serotoniiniaineenvaihdunnan toiminnan (mitattuna 5-hydroksi-indolietikkahapon tasona aivo-selkäydinnesteestä, tai alentuneena prolaktiinin vasteena fenfluramiinille) potilailla joilla on ilmennyt impulsiivistä aggressiivisuutta, joka on rajatilapersoonallisuushäiriön ydinominaisuus. Samanlaisia löydöksiä on saatu rajatilapotilailta jotka ovat tehneet itsemurhayrityksiä. Nämä tiedot antavat ymmärtää sen psykobiologisen perustan joka kuuluu impulsiivis-aggressiiviseen käyttäytymiseen, johtuvan vajauksesta keskusserotoniiniaineenvaihdunnan toiminnassa.
Andrulonis et al. on raportoinut että 38%:lla rajatilapotilaista on ollut merkittävä elimellinen myötävaikutus, kuten aikaisempi pään vamma, epilepsia, enkefaliitti (=aivotulehdus), tai lapsuusiässä ollut tunne-elämän puutoshäiriö. He jakoivat rajatilapotilaat elimellisiin ja toiminnallisiin alatyyppeihin, ja huomasivat että rajatilapersoonallisuushäiriö aiheuttaisi lieviä neurologisia merkkejä.
Potilaiden sairauskertomukset psykodynaamisesti suuntautuneesta hoidosta ovat osoittaneet rajatilapersoonallisuushäiriöön liittyvän kehityshäiriöitä. Masterson painotti hylkäämisen pelkoa joka on saanut alkunsa lapsuuden traumaattisista erokokemuksista. Gunderson liitti kyvyttömyyden sietää yksinäisyyttä vakavana psykologisena puutteena joka näyttää kehittyneen kehityksenaikaiseta kiintymyksen häiriöstä.
Kernberg ja objektisuhdeteoreetikot uskovat että optimaalisen emotionaalisuuden puute äidin osalta lähentymisen alivaiheen aikana eroamis-yksilöitymisvaihessa saattaa olla kriittinen tekijä tulevaisuuden rajatilapersoonallisuuden kehittymisen kannalta. 'Splitting' jää jäljelle esirajatilalapsien sisäiseen maailmaan, identiteetin hajaantuminen jää vallalle, ja objektimuuttumattomuutta ei koskaan saavuteta. Yliminän patologia on silminnähtävää, sadistisen yliminän edelläkävijöistä tulee hallitsevia.
Lapsuusiän traumojen rooli rajatilapersoonallisuushäiriöiden kehityksessä on tunnistettu ratkaisevaksi useissa tutkimuksissa. Zanarini et al. huomasivat että lapsuusajan kokemukset molemmista, sekä väärinkäytöstä että laiminlyönnistä, ovat pohjimmiltaan kaikkialla läsnä olevia rajatilapotilailla, seksuaalinen väärinkäyttö huomattiin tärkeäksi tautiopilliseksi tekijäksi noin 60%:lla vakavasti häiriintyneillä rajatilapotilailla.
Paris on hienosti koonnut yhteen kaikki ylläolevat tautiopilliset tekijät biopsykososiaalisessa mallissaan rajatilapersoonallisuushäiriöstä. Hän olettaa että on olemassa lukuisia keskenään vuorovaikutuksessa olevia biologisia, psykologisia, sosiaalisia riskitekijöitä rajatilapersoonallisuushäiriön kehittymiselle, kuten synnynnäinen luonne, vaikeat lapsuudenkokemukset, ja suhteellisen pienimuotoiset neurobiologiset ja biokemialliset toimintavirheet (jotka voivat olla joko seurausta näistä lapsuudenkokemuksista tai sisäisiä haavoittuvuuksia). Psykologiset ja sosiaaliset stressit voivat kiihdyttää muutosta sisäisestä haavoittuvuudesta avoimeen psykopatologiaan.
Tarkastellessa 14 tutkimusta Widinger ja Frances huomasivat impulsiivisuus ja mielialan epävakaus, itsetuhoisuus, luonnehäiriöt, ja epävakaat/kiihkeät ihmissuhteet ovat kaikkein tyypillisimpiä ilmenemismuotoja rajatilapersoonallisuushäiriölle. Nämät tunnusomaiset piirteet ilmenevät käyttäytymisessä ja itseluottamuksessa, mielialassa, rakkaudessa ja seksuaalisuudessa, kognitiivisessa (=tajunnan sisältöön liittyvässä) tyylissä sekä ihmissuhteissa.
Identiteetin hajaantuminen on useiden rajatilapersoonallisuushäiriössä tavattavien ilmiöiden ytimenä. Se ilmenee kliinisesti ristiriitaisina luonteenpiirteinä, minuuden käsityksen väliaikaisena katkonaisuutena, epäluotettavuutena, tyhjyyden tunteena, seksuaalisena dysforiana (=epämiellyttävä olo) sekä kohtuuttomana etnisenä ja moraalin epävarmuutena. Itsensä vahingoittamista tapahtuu usein, ilmeten toistuvana itsemurhakäyttäytymisenä tai itsensä viiltelynä, yhtä hyvin kuin alkoholin ja aineiden väärinkäyttönäkin.
Rajatilapotilailla on jatkuvasti epämiellyttävä olo. Heidän epävakaa mielialansa on sekoitus masennuksen tunnetta, vihaa, yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Impulsiivis-aggressiivinen käyttäytyminen on ydinominaisuus rajatilapersoonallisuushäiriössä.
Hullaantumista seuraa rakkaudenkohteen mitätöinti. Taipumus uskottomuuteen ja perversioihin (=sukupuoliseen poikkeavuuteen).
Rajatilapotilaat ovat helposti suggestoitavia (=muuttavat harkitsemattomasti mieltään toisten vaikutuksesta) ja muuttavat usein päätöksiään. Asiat ja ihmiset nähdään mustavalkoisesti joko hyvinä tai pahoina. Heillä on taipumusta ohimeneviin mikropsykoottisiin jaksoihin ja tunnetilojen muistamattomuuteen, etenkin suunnittelemattomissa ja stressaavissa tilanteissa.
Ihmissuhteet ovat epävakaita, kiihkeitä, vaativia, takertuvia, ja luonteenomaisesti vaihtelevia äärimmäisestä ihailusta mitätöintiin, johtuen splittingistä, joka on kliininen merkki rajatilapersoonallisuushäiriöstä. Diagnostiikka voidaan suorittaa käyttämällä Kernbergin rakenteellista haastattelua (Kernberg's structural interview)ja diagnostista haastattelua rajatilapotilaille (Diagnostic Interview for Borderline Patients).
Rajatilapersoonallisuushäiriö on usein samanaikaisesti mielialahäiriöiden kanssa (masennus, dystymia (=lieväasteinen krooninen masennus) ja kaksoismasennus), ahdistuneisuushäiriöt, somatisaatiohäiriöt, traumaperäiset stressireaktiot, ja alkoholin väärinkäyttö. Samanaikaissairastavuus mielialahäiriöiden kanssa on erityisen tärkeä. Käynnissä on jatkuva keskustelu siitä mikä tiloista alkoi ensimmäisenä ja saattaisi olla ensisijainen diagnoosi.
Rajatilapersoonallisuushäiriö on osoitettu liittyvän useimpiin persoonallisuushäiriöihin, etenkin niihin jotka kuuluvat Ryhmä B:hen. Samaan aikaan sairastettavien persoonallisuushäiriöiden suuri määrä saattaa olla tulosta liian vähäisistä kriteereistä tai siitä että rajatilapersoonallisuushäiriön rakenne olisi pohjana kaikille vakaville persoonallisuushäiriöille. Seuraavat piirteet, rajatilapersoonallisuushäiriön ydinoireyhtymä, auttaa erottamaan sen muista persoonallisuushäiriöistä: jatkuva tyhjyyden tunne, itsensä viiltely, lyhytaikaiset psykoottiset jaksot, impulsiiviset teot, manipuloivat itsemurhayritykset ja äärimmäinen vaativuus läheisyyteen läheisissä ihmissuhteissa.
Päälekkäiset persoonallisuushäiriöt ja skitsotypaalisen persoonallisuushäiriön psykoottistyyppiset kokemukset pitäisivät olla erotettavissa rajatilapersoonallisuushäiriöstä.
Rajatilapotilailla on usein perusteellista kokemusta epäonnistumisista monilla tärkeillä elämänalueilla kuten opinnot, työ, parisuhteet ja avioliitto. Alkoholi- ja psykoseksuaaliset ongelmat ovat myös yleisiä.
Toistuvat itsemurhayritykset ja ennenaikainen kuolema itsemurhaan ovat yleisiä lisävaikeuksia rajatilapersoonallisuushäiriössä; tästä johtuen itsemurha vihjailuihin ja aikomuksiin pitäisi aina suhtautua vakavasti. On raportoitu että 8 - 10% kaikista henkilöistä joilla on rajatilapersoonallisuushäiriö kuolevat itsemurhaan.
Rajatilapotilaiden pitkäaikaisvaikutuksia ei ole tutkittu, mutta diagnoosia harvoin tehdään yli 40-vuotiaille. On esitetty arvailuja joiden mukaan hermorakenteet ja puolustusmekanismit kypsyvät ikääntymisen myötä ja että nämä muutokset yhdessä sosiaalisen oppimisen myötä vähentäisivät oireilua.
Hoidon pitäisi olla moniulotteista, jatkuvaa, tapahtua monin eri tavoin ja olla valikoivaa. Useimmiten pitäisi soveltaa sekä lääkehoitoa että psykoterapiaa.
Hoidon kohteena olevat oireet rajatilapersoonallisuushäiriössä, kuten mielialamuutokset (masennus, ahdistus, raivo, epämiellyttävä olo), eri kognitiivisiin (=tajunnan sisältöön liittyviin) häiriöihin (lyhyet psykoottiset jaksot tai tulkinnan häiriöihin), käyttäytymisen impulssikontrollihäiriöt, pitäisi tulla hoidetuiksi. Stein on yhdistänyt mahdolliset lääkehoidot tarjoten hyödylliset suuntaviivat kliiniseen käytäntöön.
Käyttäytymisen kontrolloimattomuus on kiistatta kaikkein vakavin hoitoa vaativa ongelma rajatilapersoonallisuushäiriöpotilailla. Neuroleptit ja karbamatsepiini voi auttaa joitakin potilaita, jopa puutoksiin EEG:ssä tai orgaanisiin muutoksiin. Litium voi olla aiheellista ptilaille joilla on ollut vakavia, vuosia kestäneitä jaksoja aggressiivista käyttäytymistä, etenkin jos perhehistoriassa on klassisia mielialahäiriöitä tai alkoholismia.
Uudemmat psykofarmakologisesti vaikuttavat aineet, selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät kuten fluoksetiini, ovat osoittaneet positiiviset vaikutuksensa hoidettaessa laajaa aluetta äkillisiä oireita, mukaanlukien masennus, vihamielisyys, ärtyisyys, obsessiivis-kompulsiiviset oireet, itsemurhayritykset jaimpulsiivisuus.
Vieläkään ei ole olemassa kliinistä ennustetta potilaan historiassa siitä mikä lääke auttaisi. Käytännöllinen asenne on paras, jolloin potilaat hoidetaan kahdella tai kolmella lääkkeellä peräkkäisissä kokeissa siinä toivossa että löytyisi lääke joka on sekä hyvää tekevä ja hyvin siedetty, kuten Stein on viisaasti todennut. Jotkut lääkkeet voivat aiheuttaa huononemista ja sivuvaikutuksia. Lisääntynyttä käyttäytymisen kontrolloimattomuutta tai paradoksaalisia raivoreaktioita on raportoitu bentsodiatsepiineista ja trisyklisistä masennuslääkkeistä, jotka ovat vasta-aiheita niiden käytölle. Lääkkeiden väärinkäyttö itsemurhaan ja ohjeiden vastaisesti saattavat olla vakavia ongelmia.
Rajatilapotilaiden psykoterapiaan asennoidutaan usein pessimistisesti. Muutamia psykotarapiamuotoja on käytetty, mukaanlukien psykodynaaminen psykoterapia, tukea antava psykoterapia, ja dialektis-kognitiivinen psykoterapia.
Klassinen psykoanalyysi on katsottu vasta-aiheiseksi. Pitkäkestoinen henkilöpsykoterapia voi auttaa potilaita joilla on rajatilapersoonallisuushäiriö. Kernberg suositteli paljon rakenteellisempaa muotoa, paljastavaa psykoterapiaa (muokattu psykoanalyyttinen menetelmä), johon kuuluu aktiivinen tekniikka joka kohdistuu yhteenottojen väärin mukautuneisiin puolustuksiin ja tulkintojen tunteensiirtoihin, keskittyen 'tässä ja nyt', yrittämättä toteuttaa täydellistä tilanteen jäljitelmää.
Lyhytkestoinen psykoterapia on käyttökelpoinen kriisien käsittelemiseen tai terapian pitkäkestoisten muotojen esittelemiseen. Tukea antavaa psykoterapiaa suositellaan käytettäväksi herkemmille rajatilapotilaille, jotka ovat taipuvaisia vakaviin taantumiin hoidossa. Käytännössä tukea antava psykoterapia jossa on psyykkisesti kasvattava tekijä on kaikkein useimmin käytetty hoitomuoto rajatilapersoonallisuushäiriön hoidossa. On myös mahdollista yhdistää osia intensiivisestä dynaamisesta terapiasta tukea antavaa terapiaan, riippuen potilaiden minän vahvuudesta.
Jotkut tekijät ovat sitä mieltä että pitkäkestoisen ajoittaisen hoidon pitäisi olla standardimenetelmä rajatilapersoonallisuushäiriön hoidossa. Toinen muunnelma ajoittaisesta hoidosta on kriisi-interventio (=väliintulo). Lisääntyvä määrä asiantuntijoita näkevät yhdistetyn yksilö- ja ryhmäterapian, mieluiten sama terapeutti, lupaavana kehityksenä rajatilapotilaiden hoidossa. Dialektinen käyttäytymisterapia voi olla käyttökelpoinen parasuisidaalisten rajatilapotilaiden hoidossa. Parasuisidaalinen käyttäytyminen tarkoittaa esim. itseään vahingoittavaa käyttäytymistä, kuten viiltely, polttaminen jne.. Tämän käyttäytymisen tarkoituksena ei yleensä ole sen johtamista lopulliseen itsemurhaan. Ajoittainen sairaalahoito, tavallisesti lyhyinä jaksoina, yhdistettynä lisähoitoon saattaa auttaa kriiseissä.
Psykiatrit jotka aikovat hoitaa rajatilapotilaita tarvitsevat erikoiskoulutuksen sekä herkkyyttä. Psykoterapeutin reaktiot potilaan tunteensiirtoon ovat usein ongelmallisia ja säännöllinen valvonta on tarpeellista.
Paluu hakemistoonPäivitetty 22.01.2007